Olin pieni tyttö, kenties vasta 3–4-vuotias kun jo vastasin ” en oo tyttö, oon poika! ” kun joku sanoi, että onpas siinä kiltti tyttö. Tämän olen kuullut omilta vanhemmiltani koska en voi tuollaista enää muistaa, niin paljon on vettä jo virrannut Vantaanjoessa noista ajoista. Mutta sama tietty itsepäisyys on kulkenut mukana elämässäni kaikki nämä vuodet, näyttäytyen välillä haasteena parisuhteessa, ihmissuhteissa, työelämässä ja monessa muussakin paikassa, joissa olisi pitänyt olla tilanteenlukutaitoa ja kykyä joustaa mutta minä itsepäisenä, osin pohjanmaalaisena naisena olen vain jääräpäisesti pitänyt puoleni. Usein vielä asiassa tai asioissa, joilla ei ole lopulta ollut mitään merkitystä.

Tuota syväsukellusta itseeni aloin harrastaa enemmän vuonna 2014 kun pidin välivuoden töistä, päätin lukea itseni kasvatustieteen kandiksi ja harrastaa siinä sivussa maalaamista, mielen taitojen opettelua, koiran kasvattamista ja perheen hoitamista, ruokkimista, siivoamista jne. Lyhyellä matikan taidollakin voi jo hyvin laskea, että eihän tuo yhtälö millään toimisi tai ehkä jollain se voisi toimiakin, mutta ei minulla, joka fiilistelen hetkeä, pysähdyn avautuvan silmun ääreen ja hengittelen metsän mäntyjen tuoksua pitkään ja hartaasti. En sitä sano, etteikö tuo vuosi olisi ollut opettavainen, sitä se kyllä oli ja monia tunteita pullollaan! Tarkoitukseni oli löytää uusi työura vuoden aikana, hakeutua HR:ään töihin ja muuttaa suuntaa kertaheitolla. Siinä vaiheessa, kun olin ollut opintovapaallani noin 8 kk, alkoivat silloiset teini-ikäiset muksuni vihjailemaan hissukseen että ” koska sä äiti meinaat mennä takaisin töihin…” Samoihin aikoihin syksy teki tuloaan ja aloin herätä siihen todellisuuteen, että yliopistossa opiskelu ja opinnäyte töitten pilkunpaikkojen viilaus ja lainausmerkkien oikean kohdan ja oikean lainausviitteen korrekti kirjaaminen rupesi tulemaan korvista. Oli aina vain vaikeampaa keskittyä ja kirjoittaa tieteellistä tekstiä, kun oma sisäinen luova maailmani oli herännyt ja huuteli jo kovasti tekemään jotain ihan muuta.

Piti kokea sekin seikkailu ja haudata ajatus yliopistotutkinnosta ja haudata samalla ajatus siitä, että olisin jotenkin huonompi ihminen, kun minulla on ” vaan ” opistotason tutkinto, vaikka hienon alan olenkin valinnut ja terveydenhuoltoa ei voi arvostaa liian korkealle. Niin sitten kävi, että entinen työnantajani ( tai sen hetkinen ja josta olin opintovapaalla ) kaipasi juuri tuona syksynä osaamista uuteen rooliin ja niinpä palasin osin sanani syöneenä tyytyväisenä takaisin vanhalle työnantajalle, mutta uuteen työrooliin enkä ole katunut tuota päätöstä sen jälkeen, vaikka ihan helposti ei uuden oppiminen tuolloin mennytkään.

Palaan vielä tuohon pohjalaiseen sitkeyteen ja periksiantamattomuuteen hetkeksi. Olen takonut päätäni seinään aika usein elämäni varrella ja työelämässä eritoten. Vastaani on tullut ihmisiä, joiden kanssa en vain ole heti löytänyt yhteistä säveltä ja jotka ovat aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia vähän väliä. Jotenkin uskon myös siihen, että niin kauan tietyt asiat toistuvat kohtaamisissa, kun itsellä on tarve niistä oppia. Ja niin kauan tietyt henkilöt saavat aikaan itsessä uskomattoman tunnemyrskyn, kun niiden antaa niin vaikuttaa. Toki olen myös syvästi tunteva emotionaalinen ihminen ja empaattisuus, herkkyys sekä intuitiivisuus ovat ajaneet minut välillä ahtaaseen tilaan, kun kaikki tuntosarvet ovat olleet pystyssä enkä ole välttämättä osannut aiemmin erottaa, kenen tunteesta on kyse: minun vai sen kohtaamani toisen ihmisen? Olen tullut pitkän tien tunteiden viidakossa ja uskallan melkeinpä sanoa, että tänä päivänä tunnistan jo omia tunteitani, osaan erottaa kenties mikä tunne milloinkin on menossa ja osaan tekniikan, jolla saan kuorittua tunteita ikään kuin sipulia, kerros kerrokselta niin että olotila helpottaa lopulta erittäin paljon.

Itsepäisyys/itsenäisyys , herkkyys, aitous ja tunteet : ne tulevat aina kulkemaan minussa ja minun mukanani enkä enää halua edes koittaa niitä supistaa , pienentää tai sulkea pois koska mitä se ketään hyödyttäisi ja vähiten minua itseäni. Kun kohtaa toisen ihmisen aitona, avonaisena ja herkkänä itsenään, kaikkine tunteineen, pääsee vuorovaikutuksessakin aivan toiselle tasolle. Toivottavasti voidaan vielä joskus yhdessä harjoitella kohtaamista tai toivottavasti sait edes hieman lohtua, tukea, vinkkejä tästä minun pohdinnastani omalle polullesi.

Talossa on nyt paljon valoa ja aurinkoa!
Ilon terveisin Susanna
jk. ja ne ihmiset, jotka aiemmin ovat aiheuttaneet minussa negatiivisia tuntemuksia ja turhautumia, ovat olleet näin jälkikäteen mietittynä elämäni parhaita opettajia oman henkilökohtaisen kasvuni polulla!